Ilmastonmuutos on noussut suurimmaksi asiaksi politiikassa, tiedotusvälineissä ja kansalaistoiminnassa. Paine oikeiden keinojen, ratkaisujen ja päätösten valitsemiseen on valtava. Jotta valintamme eivät veisi itseämme ja maailmaa ojasta allikkoon, on valintojen perustana ilmastonmuutoksen rinnalla oltava myös muut yhtä totaaliset kehityskulut.

Kertolaskun Maapallon ihmisten määrä kertaa ihmisen keskimääräinen kulutus tulo on jo vuosikymmeniä ylittänyt maapallon kapasiteetin. Taloudellinen kasvu on pitkään perustunut ilmastomuutokseen, uusiutumattomien luonnonvarojen kasvavaan käyttöön, uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn ylittämiseen ja koko muun elonkehän näivettämiseen, kansankielellä varastamiseen, ryöstöön, riistoon. Kasvun vaikutukset ovat kasautuneet ja kasautumassa edelleen: Ilmastomuutos, luonnonvarojen kuluttaminen ja elonkehän ehtyminen vauhdittavat toisiaan.

Olemme ajaneet ja ajautuneet näin pitkälle, koska emme tienneet, tai emme ymmärtäneet, vaikka tiesimme, taikka emme ole välittäneet, vaikka tiesimme ja ymmärsimme.

MEDIA

Tietäminen, ymmärtäminen ja tahtominen edellyttävät täsmällisiä, todellisuutta vastaavia käsitteitä. Käsitteidenkäytön perustan valavat tiedotusvälineet. Ne eivät ole tehtävässään onnistuneet.

Svenska Dagbladetin uutispäällikkö Peter Alestig kertoo (SvD 26.5.2019), että ilmastojournalistit ovat epäonnistuneet, mutta myös tajunneet epäonnistumisensa:

Yksi Euroopan laatulehdistä The Guardian ilmoitti toukokuussa, ettei se enää kirjoita ilmastonmuutoksesta (climate change) eikä maapallon lämpenemisestä (global warming). Ne eivät ole oikeita käsitteitä kuvamaan miljoonien eliölajien hävittämistä sukupuuttoon, satojen miljoonien ihmisten vesi- ja ruokavarantojen loppuun kuluttamista ja koralliriuttojemme tappamista. The Guardian tekee saman käsitevalinnan kuin YK.n pääsihteeri Antonio Guterres, Iso-Britannian ja Irlannin parlamentit, Se alkaa kirjoittaa ilmastomuutoksen sijasta ”ilmastokriisistä”, ”ilmastohädästä” ja ”ilmastoromahduksesta”, maapallon lämpenemisen asemasta maapallon ”kuumennuksesta”, ilmastoskeptikkojen asemasta ”ilmastotutkimuksen kieltäjistä”.

Alestig toki näkee, ettei käsitteiden selventäminen riitä, ellei sanomaa pystytä muutoin tuomaan lukijan ja hänen läheistensä lähelle ja iholle. Ensimmäiseksi ilmastotutkimuksen on opittava ilmaisemaan tutkimustulokset ja johtopäätökset niin, että sekä journalistit että päättäjät pystyvät ne ymmärtämään ja oikein välittämään lukijoille ja kuulijoille, kansalaisille ja äänestäjille.

SUBJEKTIN NIMI JA KÄSITE

Maapallon kuumentamisen, luonnonvarojen riistämisen ja elonkehän näivettämisen pysäyttäminen vaativat nopeasti valtavan määrän toimenpiteitä, jotka pitää laittaa tärkeys- ja kiireellisyysjärjestykseen ja aloittaa heti.

Parhaimpia ovat toimet, jotka välittömästi edistävät kaikkia kolmea tavoitetta ja joiden välittömälle aloittamiselle ei ole rakenteellisia, laillisia tai taloudellisia esteitä. Näin ollen nopeimmin toimeen pystyvät tarttumaan ihmiset, joilla ylipäätään on taloudellisesti mahdollista tehdä valintoja niin hankinnoissa kuin palveluissa. Siis ihmiset, jotka eivät ole köyhiä – siis myös useimmat suomalaiset. Toivottuja tuloksia ihmiset edistävät sitä paremmin, mitä pätevämpää tietoa tiedotusvälineet antavat kaikkien toimintojen sekä tavaroiden ja palvelusten käytön vaikutuksista maapallon kuumentamiseen, luonnonvarojen riistämiseen ja elonkehän näivettämiseen.

Ihmisten valintojen vauhdittamiseksi tiedotusvälineiden ja toimittajien tulee uudelleen arvioida käyttämiensä käsitteiden oikeellisuutta ja mentaalisia vaikutuksia:

Kuluttajansuojalainsäädäntö oli aikanaan suuri edistysaskel. mutta se oikeastaan nimittelee ihmisen järjettömäksi subjektiksi. Eihän kukaan halua kuluttaa hyviä kenkiään, vaan käyttää niitä, kävellä niillä ja pitää ne kunnossa. Kukaan ei halua kuluttaa asuntoaan, vaan käyttää sitä ja jopa parannella sen käyttö- ja vaihtoarvoa. Masentava, negatiivinen, apaattinen subjekti muutettakoon piristäväksi, positiiviseksi, aktiiviseksi subjektiksi, siis täsmällisemmäksi, asiallisestikin oikeaksi. Kuluttajan käsite on korvattava käyttäjän käsitteellä, kuluttajansuoja käyttäjänsuojalla, kuluttajansuojasäännösten tilalle käyttäjänsuojasäännökset. 

Käsitteen nimeämisen täsmällisyys vaikuttaa ihmisen itseymmärrykseen: Kun lakkaa mieltämästä itsensä kuluttajaksi ja, päinvastoin, sisäistää olevansa käyttäjä, suhtautuminen tavaroihin ja palveluksiin ja niiden tuottajiin muuttuu. Muuttuneet odotukset ja vaatimukset vaikuttavat näihin sekä suoraan markkinaehtoisesti että nopeasti myös käyttäjänsuojalainsäädännön muutosten kautta. Käyttäjä ja enenevästi myös äänestäjä vaatii kestäviä, pitkään käyttökelpoisia tavaroita ja pitkävaikutteisia palveluja. Ne torjuvat ilmastokriisiä, säästävät elonkehää, vähentävät luonnonvarojen riistoa ja keventävät käyttäjänsä ekologista selkäreppua.

Palvelukset, tavarat, rakennukset, kiinteistöt, maa- ja vesialueet on sisäistettävä taloudessa niin kuin alun perin talous oli talonpitoa. Käyttöarvon ja -ajan, pääoman ylläpitäminen ja parantaminen tehtyä tuhlaamatta pitää on talouden pääasia. Käyttäjä nostaa käytön lisäyksellä tehdyn työn arvoa, käyttökelpoista ja kestävää tekevän arvoa, nostaa ihmisen arvon vaihtoarvon alta.

VALTA KÄSITTEEN VALTAAN

Vaikeampaa on korjata jotain toimialaa, sen toimintaa ja toimijoita koskevia käsitteitä, joilla on ehkä pitkä, alun perin ymmärrettävä perinne ja itsearvostus, vaikka toimet ovat muuttuneet suorastaan alkuperäisten vastakohdiksi.

Metsänhoidon käsite on sopinut kuvaamaan niiden metsänomistajien toimintaa, jotka ehkä vielä ennen toista maailmansotaa ymmärsivät antaa metsän hoitaa itse itseään saman verran, kuin omistaja katsoi voivansa metsää tarpeidensa mukaan käyttää pääomaa syömättä. Siinä mielessä metsätalouskin kävi täsmällisestä käsitteestä.

Vuoden 1928 yksityismetsälain ja varsinkin vuoden 1948 ”harsintajulkilausuman” eskaloiman metsäfasismin myötä Suomen metsänhoidon ainoaksi kriteeriksi nostettiin metsien puukuutiomäärien ja hakkuiden kuutiomäärien kasvu. Metsärasismilla syrjäytettiin kaikki muu metsän sisältö: luonnon monimuotoisuus, vaikutukset ja käyttömuodot. Päämääräksi komennettiin yhden lajin puupellot, ”Lopullinen ratkaisu” rahaksi muuttamiseen.

Toiminta ei siis ole ollut metsän hoitoa vaan hävittämistä, muuttamista puupelloksi. Tämän vuoksi voisi erehtyä esittämään metsänhoidon käsitteen korvaamista puunhoidon käsitteellä.

Puunhoito olisi nykytoiminnalle kuitenkin yhtä valheellinen käsite kuin metsänhoito. Metsänhoito on pyrkinyt lisäämään hakattavaa puukuutiomäärää hävittämällä metsät ja perustamalla tilalle puupellot. Metsänhoito on romahduttanut puun laadun suhteessa puun arvokkaimpiin, kestävimpiin käyttömuotoihin, rakentamiseen, huonekaluihin ja muihin puisiin käyttötavaroihin. Ne edellyttävät puun kasvamista nimenomaan luonnonmukaisen hitaasti ja, pienempiä kasvukuutiomääriä/hehtaari.

Suomessa ei siis harjoiteta metsänhoitoa eikä edes puunhoitoa.

Koska toiminnan ylivoimainen kriteeri 1900-luvun puolivälistä on ollut puusta valmistetun sellun määrä ja laatu, voisi olla täsmällisintä korvata nykyinen metsänhoidon käsite sellunhoidon käsitteellä. Tosin puukemiallisen tuotannon tuntemukseni ei riitä varmuuteen siitä, onko nykyinen metsänhoito edes tehokasta sellunhoitoa.

1900-luvun jälkipuoliskon opinkappaleita noudattavien metsänhoitajien ammattinimikkeet voisi siis muuttaa sellunhoitajiksi. Muutoksen vaihtoehto voisi olla uudelleenkoulutus, ekologisesti kestävän metsäelonkehän ja metsänkäytön ammatillinen koulutussektori, josta siirtymävaiheen jälkeen alkaisi valmistua – metsänhoitajia.

MIELIKUVAVALHE – KÄSITEVALHE

Ostin 1999 satavuotiaan kalastajatorpan Turun saaristossa. Sieltä oli ollut kauppoihin tuntien matka, merellä ehkä kelirikko tai myrsky. Kaikki rakennukset olivat varmuuden vuoksi täynnä kaikkea. Oli lähes kymmenen kouraan sopivaa, kaarevaa, maasta poimittua tai puusta otettua, 40-60 -senttistä, kuoretonta tai kuorittua oksanpätkää. Niiden molemmat päät (parissa kaksihaaraisessa kolme päätä) oli sahattu samaan tasoon, johon paksuimmissa oli poratut reiät oksanpätkän kaarevuuden säteen suunnassa. Katajasta oli veistetty reikien paksuisia (ohuempia reiättömiä oksanpätkiä varten L-muotoisia) tikkuja.  Keräilijä tarvitsi havaintokyvyn, sahan, poran, puukon ja viisitoista minuuttia työtä työstääkseen valmiin puuovenkahvan. Kahvan saattoi kiinnittää jatkamalla reikiä oveen ja lyömällä katajatikut paikalleen, ja käyttöikä kesti kymmeniä vuosia. Loppuun käytettynä kahva sopii polttopuuksi tai takaisin metsään.

Muistin jollain kaupunkiovella tarttuneeni ovenkahvaan, jossa paksu läpikuultava värillinen työntöosa oli metallikiinnikkeillä kiinni metallisessa jalopuupäällysteisessä vedinraudassa, jonka kiinnikeraudat oli ruuvattu oveen neljällä ruuvilla. Kahvan tekemiseen oli tarvittu useamman eri metallin kaivoksia, rikastamoa, valimoa, pintakäsittelyä, metallintyöstöä, muovituotannon vastaavia vaiheita, jalopuupäällysteen hankintaa, työstöä, pintakäsittelyä ja liimaamista, useita raskaan ja kevyemmän kuljetuksen vaiheita, kiinnike- ja ruuvituotantoa….

Nykyisen talousvallan terminologiassa jalostusaste on sitä korkeampi, mitä pitemmälle raaka-aine jalostetaan, mitä monimutkaisemmin tuote tehdään, mitä enemmän erilaisia työvaiheita ja osaamista ja erilaisia laitteita tarvitaan. Tiedotusvälineet ja toimittajat ovat nielleet valtaa pitävien jalostusasteen käsitteen. ”Jalostusaste” ja ”korkea” määrittävät käsitteelle erittäin positiivisen varauksen: on tutkimusta ja teknologiaa. Siten ensin mainitun ovenkahvan jalostusaste on alhainen, jälkimmäisen ovenkahvan jalostusaste on korkea.

Ilmastokriisi, elonkehän ehtyminen ja luonnonvarojen väheneminen pakottavat kuitenkin tämänkin käsitteen uudelleenmäärittämiseen, jotta ”jaloutta” tai ”korkeutta” voitaisiin ylipäätään käyttää sopusoinnussa niiden positiiviseen arvovaraukseen.

Olkoon jalostusaste sitä korkeampi eli parempi, mitä vähemmän työtä, muuta energiaa ja raaka-aineita käyttötarkoitukseensa hyvän tuotteen tekemiseen tarvitaan.

Olkoon jalostusaste sitä matalampi eli huonompi, mitä enemmän työtä, muuta energiaa ja raaka-aineita tuotteen tekemiseen vaaditaan. Siis kunnianpalautus kansanviisaudelle ”Tyhmä paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä” ja ekonomistien oppikirjaan alkulauseeksi.

Muista talouselämän vallanpitäjien positiivisiksi hokemista käsitteistä kasvu, bruttokansantuote, tehokkuus jne. ovat jo monen kirjan ja kirjoituksen todistamalla tavalla kestämättömiä, suorastaan maapallon kuumentamisen, elonkehän näivettämisen ja luonnonvarojen riistämisen peruskäsitteitä.

MAANKÄYTTÖHUIJAUS

Myös ympäristöömme ja maankäytön suunnitteluun on pesiytynyt käsittein ja kuvin

tapahtuvaa mielikuvahuijausta ja suoranaisia valhekäsitteitä, joita tiedotusvälineet ja jopa viranomaiset papukaijoina toistavat.

Laki vaatii, että ”Kaavoitettavalla alueella tai sen lähiympäristössä on oltava riittävästi puistoja tai muita lähivirkistykseen soveltuvia alueita”.  Kun Wikipedian puistossa voi olla myös leikkikenttä, ei ole vielä kovin epärehellistä journalismia puhua leikkipuistosta ainakaan, jos leikkikalusteiden ympärillä on istutuksia, nurmikkoa ja puustoa tai peräti luontoa. Huvipuisto-käsitteen pitäisi jo kilautella kriittisiä kelloja eikä Linnanmäen huvittelubisneksen aluetta sovi nimittää eikä kaavoittaa puistoksi. Kun kaupunkeihin ja muihinkin taajamiin on alkanut ilmestyä tiedepuistoja, teknologiapuistoja, yrityspuistoja, teollisuuspuistoja ym, tiedotusvälineiden olisi pitänyt kieltäytyä toistamasta käsitevalheita eikä olla hämärtämässä lain ja asukkaiden vaatimusta ”riittävistä puistoista”. Sen sijaan rehellinen media uutisoi täsmällisesti tiede-, teknologia-, yritys-, teollisuus- ym. -keskuksista, -kortteleista, -kampuksista ja -alueista.

Sanan Puisto kantasana lienee Puu. Wikipedian mukaan ”Puisto on avoin tai puoliavoin hoidettu viheralue kaupunkirakenteen keskellä.” Niinhän ihmisetkin näihin päiviin asti ovat käsittäneet.

Käsitevalheiden taustaksi Wikipedia esittää suomettumista: englanninkielen vaikutuksia, park -perustaisia yhdyssanoja. Ehkäpä seuraavaksi ajaudumme ajopuullamme pysäköintipuistoihin (parking lots)….

Se ei olisi yliampuva ennuste:

Lahden seudulla on vireillä Ympäristövaikutusten arviointia koskevan lain mukainen YVA -prosessi Kierrätyspuiston sijoittamiseksi. Alueelle esitetään vuosittain saapuvaksi max 740 000 tonnia jätteitä, joista 500 000 tonnia jatkaisi jossakin muodossa pois alueelta ja 240 000 tonnia loppusijoitettaisiin alueelle, mukaan lukien kaikki 40 000 tonnia vaarallista jätettä. Toisin sanoen: Kymmenen vuoden kuluessa alueelle kertyisi 2 400 000 tonnin kaatopaikka, josta 400 000 tonnia olisi vaarallista jätettä. Lisäksi alueella olisi jatkuvasti varastoituna max 315 000 tonnia jätettä, josta 15 000 tonnia vaarallista jätettä. Lisäksi alueella olisi jatkuvasti varastoituna max 100 000 tonnia metsätähteitä ym. energiajakeita sekä max 50 000 tonnia huoltovarmuuspolttoainetta, esim. kivihiiltä. 10 toimintavuoden jälkeen olisi paikalla max 2 865 000 tonnia jätettä ja ”energia- ja huoltovarmuusjakeita”, mistä lähes puoli miljoonaa tonnia vaarallista. Lisäksi alueelle sijoittuisi tarkemmin määrittelemätön määrä jätteiden kierrätyksen ja uudelleenkäytön tuotantolaitoksia, jotka tuovat mukanaan myös muiden tarvittavien raaka-aineiden ja kemikaalien kuljetusta, säilytystä, käyttöä ja jätteidensyntyä.

Tällaista hanketta siis kaupitellaan nimikkeellä Kierrätyspuisto, valehdellaan ihmisiä luulemaan, että kysymyksessä on jotain muuta kuin valtava jätteenkäsittely- ja kaatopaikka-alue.

FAKTANTARKISTUKSEN RINNALLE KÄSITTEIDENTARKISTUS

Ilmaston kuumentamisen, luonnonvarojen ryöstämisen ja elonkehän näivettämisen pysäyttäminen edellyttävät tietämistä, ymmärtämistä ja tahtomista, joiden perustana tarvitaan täsmällisiä, todellisuutta vastaavia käsitteitä. Suomen tiedotusvälineiden on The Guardianin tavoin ryhdistäydyttävä mielikuvahuijauksia ja käsitevalheita vastaan.

Juuri nyt ei ole kovin otollinen aika käsitellä yhteiskunnallisia asiakysymyksiä, joiden kärsivällinen argumentointi väistämättä jää kiihkeiden vaalitaistelujen yksinkertaistettujen iskulauseiden jalkoihin ja niihin väsyneiltä ihmisiltä lukematta. Paremmin tähän hetkeen istuu hauskempi, mutta silti hyödyllinen mahdollisuus tarkastella valittuja ja valittavia vallankäyttäjiä heidän kirjojensa välityksellä.

Eduskuntavaalin ja EU-vaalin hälyssä, hallitusta muodostettaessa, ministerivalintojen ja EU-komissaarivalinnan kynnyksellä, ihmisten huomio on väistämättä tavallista enemmän keskittynyt ylimpiin vallankäyttäjiin. Mitä on olla valtaa käyttävä poliitikko tai korkea viranhaltija? Ovatko he niitä eliitiksi rahavallan tuntumaan eriytyviä oman edun tavoittelijoita, joiksi heidät huoltoasemilla, baaritiskeillä ja kahvilapöydissä hanakasti kiihdytellään tai harkitusti manipuloidaan? Mitä poliitikot, diplomaatit ja korkeat viranhaltijat itse kertovat elämästään, kokemuksistaan, työstään, ajatuksistaan ja tavoitteistaan?

Suosittelen lukemaan heidän kirjojaan, niin olet huoltoasemalla, baaritiskillä ja kahvilapöydässä vahvoilla. Tietomäärä yhteisistä asioista kasvaa ja riittää myös hauskaa ja jännittävää.

En aloita Paasikiven päiväkirjoista enkä Kekkosen kirjoituksista. Niiden pitäisi kuulua Suomen historiantuntemuksen perusaineistoon. Ennen vuotta 2018 luultavasti viimeisin lukemani poliitikon toiminnasta kertova kirja oli Pertti Paasion PUNATULKKU JA SIKARODEO (287 s. Gummerus 1998), leppoisa, hauska ja poliittista historiaamme valaiseva totuudenmukainen kertomuskokoelma 1900-luvun jälkipuoliskon Turusta Euroopan Unioniin.

Pertti Paasion tausta – Rafael Paasion poika, pitkäaikainen kansanedustaja, SDP:n puheenjohtaja, ulkoministeri, europarlamentaarikko – ei ”elitisoi” hänen aatettaan eikä ilmaisuaan. Ne ovat säilyneet yhtä selkeinä, kuin olivat jo 1970-luvulla yhdessä SDP:ssä toimiessamme. Teksti on tunnistettavasti hänen omaansa, kirjassa ei ole edes mainintaa muusta tekstin tuottajasta/muokkaajasta, kuten useimpien muiden johtavien poliitikkojen kirjoissa. Kun jatkossa kirjoitan mielestäni tärkeistä yhteisistä asioista, taitaa joidenkin asioiden kohdalla juuri Pertti Paasion kirjasta löytyä perusteita, lainattavaa, referoitavaa tai kommentoitavaa.

Täysin toisenlaista poliittisen kirjan lajityyppiä ovat Erkki Tuomiojan POLIITTISET PÄIVÄKIRJAT: SIINÄ SYNTYY VIELÄ RUUMIHIA1991-1994, 680s, LUULIN OLEVANI AIKA PIRUILEVA 1995-1997,  613s  ja EI KAI EILISESTÄ JÄÄNYT VAMMOJA 1998-2000, 710s. (Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014-2018, toimittanut Veli-Pekka Leppänen). Sekä Tuomioja että Leppänen ovat historian tutkijoita. Kyse ei ole muistelmista eikä kertomuksista, vaan alkuperäisistä muistiinpanoista, jotka ovat päivittäin enintään kahden päivän viiveellä tehtyjä merkintöjä. Ne välittävät kirjoittajan tapahtumista ja tilanteista saaman kuvan sekä merkintöjen tekohetkellä syntyneet tuntemukset ja arviot. Muistiinpanoja on karsittu noin kolmannes, lähinnä henkilökohtaiseen ja perhe- ja kotielämään liittyvää sekä lomia, matkoja, harrastuksia ja vapaa-ajan viettoa koskevia kohtia. Tämä on rajoittanut tekstin lähinnä poliittiseksi ja poliitikon työtä koskevaksi. Alkuperäisen tekstin lisänä on vain lukijaa helpottavia selvennöksiä ja viitteitä sekä kunkin kuukauden johdantona kourallinen sen merkittäviä tapahtumia.

Tuomiojan teksti on Paasiota monimutkaisempaa, sivulauseita ja lauseenvastikkeita, niin kuin hänen spontaani puheensakin, mutta ei elitismiä, vaan kirjoittajaa itseään, heikkouksiaankaan peittelemättä. Kielen mutkista ja valtavasta sivumäärästä huolimatta päiväkirjoja voi lukea rasittumatta. Sänkylukemiseen ne ovat liian painavia. Pöydän ääressä teen tai kahvin kera Tuomiojan moniulotteista yhteiskunnallista toimintaa ja useimpien lukijoiden itsekin kokemaa Suomen historiaa etenee virkeästi päivä tai kuukausi kerrallaan. Varsinkin ikäiselleni kunkin muutaman vuoden kirjan lukeminen on ollut terveellistä muistin ja ymmärryksen virkistämistä. Kolme kirjaa, parituhatta sivua, sujuivat yhteensä kolmessa kuukaudessa. Samalla toisella alustalla, illalla sängyssä, muunkin kirjallisuuden lukeminen vauhdittui.

Vanhin muistikuva oman heräämiseni ajoilta on 60-luvun opiskeluaikani Helsingin Esplanadilla korviini uutta todellisuutta julistanut Tuomioja, joka on siitä alkaen 60 vuotta pysynyt eniten arvostamieni vaikuttajien kourallisessa. 70-luvulla Turussa tieni vei hyvin luontevasti ympäristöliikkeen ja asukasyhdistysten rinnalla Akateemisen Sos.dem. Yhdistyksen kautta Turun SDP:n toimintaan. Siinä, sen parhaissa saavutuksissa, Pertti Paasio oli yksi keskeisimpiä vaikuttajia.

Yhtenä luku-urakkani punaisena lankana oli verrata omia arvioitani 90-luvun vaikuttajista ja vaikutuksista Tuomiojan merkintöihin ja vaikutelmiin heistä. (Omahyväisyyttäni mainitsen, että monista tuntemistamme vaikuttajista näkemyksemme osuvat aika lähekkäin.) Paasion kirjasta osa on 90-lukua kuten Tuomiojan päiväkirjat. Paasio ei käsittele Tuomiojan toimintaa, mutta Tuomiojan merkinnöissä Paasio nousee tiuhaan esiin.

Helsingin apulaiskaupunginjohtajan(1979-1991) muistiinpanoissa pääkaupunkiseutu hallitsee, mutta SDP:n kärkikaartilaisen olisi toivonut tekevän enemmän merkintöjä omasta ja SDP:n roolista myös muualta Suomesta. Tärkeää Paasio-Turku asetelmaa merkinnät eivät käsitele. Se on yllättävää, sillä 70-luvun alusta 80-luvun alkuun juuri Turussa ja Varsinais-Suomessa SDP:lle tarjottiin, vieläpä muuta maata paremmalla vaalimenestyksellä, sitä punavihreän politiikan sisältöä, joka 80-luvulla karkeasti runnottiin pois betoni-asfaltti/demarit-kokoomus -hyvävelipolitiikan tieltä.

”Pois tieltä risut ja männynkävyt” -linja siivosi SDP:n sisältä vihreät Vihreisiin. Pertti Paasio ei kuitenkaan irtoa SDP:stä katerpillarillakaan, vaikka hän pitkin matkaa törmäsi betoni-SDP:hen niin valtakunnallisesti kuin Turussa. Sen sijaan SDP:ssä samantyyppisesti sekä hyväksikäytetty että hyljeksitty Tuomioja tuo Paasiota ja muita arvostamiaan demareita koskevien lukuisten myönteisten merkintöjen rinnalle Vihreiden silloiset johtohenkilöt melkeinpä läheisimpinä kanssapoliitikkoina. Heiltä hän jopa varmistaa turvapaikkaoikeutensa Vihreissä, jos saisi SDP:stä tarpeekseen.

Valtakunnanpolitiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen seuraajille, yhtä hyvin politiikan penkkiurheilijoille ja tutkijoille kuin journalisteillekin Tuomiojan päiväkirjasarja on korvaamattoman arvokas lähde, joka toivottavasti saa jatkoa eikä ehdy ennen aikojaan.

Kesken Tuomiojan päiväkirjojen, viime presidentinvaalien alla, oli luontevaa välillä, helpommassa asennossa, lukea Pekka Haaviston kirjaa LIPUNNOSTO JA RÄÄTÄLIN VIISAUS (242s. Kirjapaja 2018). Toistamiseen Sauli Niinistön presidentinvaalissa haastanut Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella aikaan vihreiden silloiseen kannatukseen nähden ällistyttävän suuren kansanliikkeen. Kuitenkin ensimmäisen presidenttikautensa kuluessa Niinistö onnistui hoitamaan työnsä suomalaisten enemmistöä tyydyttävällä tavalla niin, ettei samanlaiseen vyöryyn jäänyt Haavistolle toistamiseen tilaa.

Hänen muistelmakirjastaan ANNA MUN KAIKKI KESTÄÄ (183s. WSOY 2011) pääsi vierähtämään kahdeksan vuotta. Lipunnostossa Pekka avaa henkilöään ja ajatuksiaan Suomen liputuspäivien kautta. Kuhunkin liputuspäivään liittyvien historian tapahtumien, muistojen ja merkitysten kautta tulevat esiin ne mielikuvat, tunteet ja ajatukset, asiantuntemus ja luonne, jotka kannattivat Pekka Haaviston Vihreiden puheenjohtajaksi kriisihetkellä eduskunta- ja EU-vaalien edellä. Vaikka vuosikymmenien kuluessa villa- ja marimekkopaidat ovat eduskunta- ja kansainvälisen diplomatian tehtävien myötä vaihtuneet tummiksi puvuiksi ja kravateiksi, ne eivät ole liu’uttaneet Haaviston kielenkäyttöä ja ajatusmaailmaa eliitin suuntaan. Oma mielipiteeni on, että lähiviikkoina muodostettavan hallituksen ulkoministeriksi parhaat vaihtoehdot ovat Pekka Haavisto ja Erkki Tuomioja.

Rauhandiplomaattina työskennelleestä Haavistosta on helppo siirtyä lukemaan viimeaikaisia kirjoja kansainvälisten viranhaltijoittemme, diplomaattien työstä ja elämästä. Useimmille suomalaisille diplomaatit tuovat mielleyhtymän koristelluista joulukuusista, jotka jonottavat kerran vuodessa presidentin kättelyyn. Jos haluaa säilyttää tämän mielikuvan, ei kannata lukea esimerkiksi seuraavia kirjoja:

Mikko Pyhälä VALTAA JA VASTARINTAA (336s, Kustannus Oy Siltala 2016)

Heikki Hiilamo NÄKYMÄTTÖMÄT SANKARIT (408s, Into Kustannus, 2019)

Suurlähettiläs Mikko Pyhälän uralla ei ehtinyt ikävystyä rauhalliseen asemapaikkaan. Virkatielle osui monia repiviä konflikteja ja diplomatian saavutuksia, Tsekkoslovakian miehitys, Vietnamin sota, Intiassa Indira Gandhin murha ja sitä seurannut väkivalta, Sri Lankan sisällissota, Guinea-Bissau, Dalai Lama, ETYK. Työn ja olosuhteiden salliessa hän suuntasi harrastuksiinsa, ympäristönsuojeluun ja lintuihin.

Työurallani valtion viranhaltijana olen saanut kuunnella painavia esityksiä virkavastuusta ja lukea säädettyjen lakien virallisia, asiallisia perusteluja hyvän hallinnon velvoitteista. Sen sijaan viranhoidon moraalista vaikeiden paikkojen edessä joutuu viranhaltija itse tekemään valintansa. Silloin auttaa, jos on ehtinyt saada hyvää harjoitusta inhimillisen vastuun ottamisesta jo kansalaisena. Tästäkin kirja kertoo.

Diplomaatin työssä oleellista on virheiden välttäminen. Vielä oleellisempaa on löytää yhteyksiä ja varsinkin yhteistä ihmisten kanssa, jotka kuuluvat enemmän tai vähemmän erilaiseen kommunikaatiopiiriin. Siinä ei joulukuusidiplomaateista ole iloa, mutta Pyhälän kirjan diplomaatti sulattaa kyllä tiensä huoltoasemien, baaritiskien ja kahvilapöytien herra-haukun läpi. Yhtä hyvin jännityskirjana kuin uudemman maailmanhistorian tietolähteenä luettavan teoksen esipuheen on kirjoittanut kaikille maailmanmenoa seuraaville tuttu Rauli Virtanen.

Heikki Hiilamon kirjan suomalaiset diplomaatit perheineen joutuivat ruotsalaisen ja itäsaksalaisen virkaveljensä kanssa vielä vaikeampiin valintoihin, kun USA:n Chilessä rahoittama sotilasvallankaappaus vuonna 1973 aloitti valtion työntekijöiden, koulutettujen ja poliittisesti aktiivien ihmisten järjestelmällisen vangitsemisen, kiduttamisen ja tappamisen.

Toivottavasti kaikki suomalaiset ovat katsoneet/katsovat samoja kirjan tapahtumia koskevan TV-sarjan NÄKYMÄTTÖMÄT SANKARIT. Myös ohjelman sivuilla aihetta käsittelevät alkuperäisdokumentit, haastattelut ja reportaasit tuovat näyttöä siitä, mitä maailmassa voi tapahtua. Näemme myös, miten diplomaattien koulutuksen ja taidon voi yhdistää moraaliseen velvollisuuteen. Parhaiten tämä välittyy silloisen Chilen-diplomaattimme Tapani Brotheruksen haastattelussa ohjelmassa ITSE ASIASTA KUULTUNA 22.4.(Yle-Areena).

TV-ohjelmien ohella olen lukemassa myös Heikki Hiilamon kirjan. Tutkijana Hiilamo pystyy antamaan sellaista päteviin lähteisiin perustettua objektiivista selvitystä tapahtumasta, joka 1973 järkytti minua, 30-vuotiaana maailmaan heränneenä, enemmän kuin mikään muu tapahtuma. Murhenäytelmän pakolaisia kohtasin pian naapurikadun tuttavani luona Turun Nummenpakalla. Maailma pieneni. Enkä ollut ainoa järkyttynyt: Suomi-Chile -ystävyysseuran jäsenmäärä nousi nopeasti yli 100 000:een.

Viimeisin poliitikon kirjani oli Ville Niinistön LÖYTÖRETKEILIJÄ (218s, Otava 2019, toisena kirjoittajana Veera Luoma-aho). Ehdin lukea sen juuri ennen EU-ennakkoäänestyksen alkamista. Vaikkei olisi aiemmin Niinistön uraa, sanomisia ja tekemisiä seurannut, kirjan lukemalla saattoi helposti mitätöidä julkisen sanan ja some-maailman paloitteleman henkilökuvan. Oli helppoa äänestää kokonaista Ville Niinistöä.

Asemaansa menettäneissä puolueissa ja niitä tukevissa tiedotusvälineissä lätkitty populistileima tarttui Niinistöön huonosti. Åbo Underrättelserin arvostettu emerituspäätoimittaja Torbjörn Kevin repi tuon leiman julkisesti. Vielä pahemmin pieleen meni muutaman vuoden takainen manipulointiyritys leimata Niinistön tyrmäysisku Fennovoiman ja Rosatomin ydinvoimalaa vastaan Russofobiaksi. Kun suomalaisten enemmistö taisi olla asiasta Niinistön kanssa samaa mieltä, fobia-leimaaminen vaiettiin myöhemmin julkisessa sanassa kokonaan, ettei eduskunta- ja EU-vaaleja tulisi hämmennettyä vastoin leimaajien tarkoitusta. Aiheeseen on syytä palata myöhemmin energia-kirjoittelun yhteydessä.

Kirjan ilmestyttyä käytti erään yksityiselämää koskevia paljastuksia, kohuja, vaikeuksia, menetyksiä, menestyksiä ja skandaaleja ihmisiltä itseltään ja vihjepalkkioiden avulla syytävän lehden kirja-arvostelija koko palstansa haukkumalla Niinistöä: Sehän kertoo vain omasta itsestään ja mielipiteistään. Tuon julkaisun mielestä nuo Niinistön kuvaukset, puhumattakaan kirjan pääsisällöstä, valtakunnan politiikasta, eivät kuulu äänestäville kansalaisille, paitsi ilmeisesti lehden omien sivujen kautta ”journalistisesti” väritettyinä…

Laajalevikkiseksi laatulehdeksi tavoittelevan Turun Sanomien kirja-arvostelu oli kyllä myötäsukaisempi, muttei vahingossakaan tarttunut Niinistön poliittisiin asia- ja henkilöarviointeihin, vaikka varsinkin viimemainitut julkinen sana yleensä tarjoaa lukijoilleen suorastaan herkkupaloina. Äänenvaimennus ei tässä tapauksessa johda tulokseen. Todennäköisesti Niinistö vaikuttaa seuraavaksi EU-parlamentissa ja/tai hallituksessa. Kannattaa lukea tämä sujuvasti etenevä, viime vuosikymmenten politiikkaa ymmärrettäväksi valaiseva kirja, niin on vahvoilla, kun seuraavan kerran poikkeaa huoltoasemalle, baaritiskille tai kahvilapöytään. Tai kun äänestää seuraavissa vaaleissa.

PS. Edellä oleva tekstin viimeiset rivit syntyivät EU-vaalisunnuntaina. Vaalitulosten tultua kirja-arviointieni huoli näyttää nyt yhdessä suunnassa turhalta, toisessa suunnassa jatkossakin aiheelliselta. Joka tapauksessa suosittelen karistamaan pois ennakkoluulot ja rimakauhun ja tutustumaan vaikuttavien poliitikkojen ja viranhaltijoiden henkilöön, työhön ja ajatuksiin näiden omien kirjojen sivuilta.