Olen riepotellut valhetta Turun Tunnin junasta kahdessa blogi-kirjoituksessa. Lähettäessäni jälkimmäisen poliittisille päättäjille lupasin vielä kirjoituksen  Rantarata-vaihtoehdosta noin miljardin hankkeena myöhemmin keväällä, siis kuntavaalien jälkeen. Pandemia työnsi vaalit ja kirjoituksen myöhemmäksi.

Myös Tunnin juna oli yksi rikka siinä rokassa, jonka Vihreät joutuivat vaalitappiona syömään, joten ennen Rantarata- kirjoitusta on hyvä tarkastella vaalitappion syitä yleiseltä kannalta.

Vihreiden laskut ja nousut

Tappio oli ennakolta nähtävissä

Jo syksyllä 2020 oli aihetta pelätä, että kuntavaaleissa 2021 vihreille tulee takapakkia. Vihreiden perinteisten ja potentiaalisten äänestäjien piirissä koettiin lisääntyvää tyytymättömyyttä. Hyödyllisintä olisi ollut aktiivinen kritiikki, mutta eduskunta- ja EU-vaalivoittonosteessa ei haluttu julkisesti arvostella ”omien” toimintaa kuntavaalien lähestyessä.

Vihreiden vaikuttajien, puoluejohdon, eduskuntaryhmän ja kunnanvaltuutettujen, erityisesti suurten kaupunkien valtuustoryhmien silmien ja korvien on ollut pakko havaita se tyytymättömyys, jota Niinistön puheenjohtajakauden jälkeen vihreiden laimentuminen, erityisesti suurissa kaupungeissa, toi mukanaan. Johtopäätökset ja korjausliike jäivät kuitenkin puolueen edushenkilöiltäkin tekemättä.

Tappiosta ei kannata syyttää yksittäisiä johtavia vihreitä. Vaalitappioon vei itsekritiikin puute, itsesensuuri, siis me kaikki vihreät vaikenijat.

Puolivillaisia selityksiä

Tappion asiasyitä on puitu vihreiden ja muunkin väristen vaikuttajien, politiikan tutkijoiden ja journalistien puheenvuoroissa. On palloteltu liberalismin ja vasemmistolaisuuden mielikuvilla ja korostettu vihreiden katoamista talouskeskustelusta. Sillä näytetään arvioissa tarkoitettavan osallistumista poliitikkojen ja ekonomistien abstraktiin talousjargoniin, ei reaalitaloutta.

Sillä juuri vihreät olivat poliittisissa keskusteluissa eniten nostaneet esiin konkreettista taloutta eli talonpitoa kotitalouden, kunnan, alueen, valtion, EU:n ja maapallon tasolla. Jätteiden lajittelu ja kierrätys tuotannon raaka-aineiksi, rakennuskannan kunnossapito ja kestävä käyttö, taajamakokonaisuuksien julkisen liikenteen kehittäminen, sisävesien-merenrannikon-Itämeren pelastustoimet, Euroopan metsäluonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja maapallon ilmastokriisin estäminen olkoot esimerkkeinä vihreiden käymästä talouskeskustelusta kullakin reaalitalouden tasolla.

Vaikka jotkut vihreiden näissä keskustelussa esittämistä toimista jättivät tilaa iskevämmille perusteluille tai jopa tarkistamiselle, vihreän talouskeskustelun päälinjat olivat laadukkaat. Määrää olisimme voineet jokainen osaltamme kasvattaa.

Pääosiin vihreissä esiintymisissä vaalikaudella nousivat sinänsä tärkeät aineettomat tavoitteet, koulutus, kulttuuri, ihmisoikeudet, tasa-arvo jne. Pandemian torjunnassa maailman ehkä parhaiten onnistuneen hallituksen sisäministerillä oli näkyvä osa. Ulkoministeri teki työnsä suvereenisti. Ympäristö- ja ilmastoministeri siivosi Stubbin ja Sipilän hallitusten jättämiä ympäristöhallinnon raunioita uusilla resursseilla ja kääntämällä ilmastopolitiikkaa hurskastelusta käytännöksi.

Tappioon hyvistä asioista huolimatta johti äänestäjien kokema yleisvaikutelma, johon kasautui monia konkreettisia osatekijöitä:

Vihreän journalismin alasajo

Oman lehden, journalistisesti kehittyneen Vihreän Langan lakkauttaminen ja Vihreä-nimisen kiiltokuvahymykokoelman lähettäminen muutaman kerran vuodessa jäsenille oli lukijoiden karkeaa aliarviointia. Sitä kauhisteltiin julkisuudessa jäsenkenttää laajemminkin. Jokaisen Vihreän Langan jokainen graafinen tai sanallinen maailmanselitys antoi meille politiikan perusteluresursseja enemmän kuin kymmenen Ohisalon tai Alametsän hymykuvaa muutaman sivun haastattelussa. Muutama henkilöjuttujen väliin mahtunut asiateksti ei menetettyä Vihreää Lankaa korvannut. Soininvaaran ja kumppanien, tapahtuneen tyhmyyden korjaamiseksi organisoima verkkolehti Verde ei ennen kuntavaaleja ehtinyt kehittyä foorumiksi vihreälle itsekriittiselle asiasisällölle.

Kun oma journalistinen selkänoja petti, jäi enemmän tilaa vastaan toimivalle manipulaatiolle. Esimerkiksi Tuoreimmissa Uutisissaan YLE avasi keskustelun aina, kun se nosti uutiseksi aiheita, joihin perussuomalaisten herjavarastossa oli valmiina kasoittain vihreisiin kohdistettavia lokaheittoja. Sen Sijaan uutisiaan, joihin asiantuntevat ja asialliset kansalaiset olisivat voineet antaa tietopohjaisia ja perusteltuja kommentteja, YLE ei yleensä avannut keskustelulle.

Vihreä laimentuminen

Vihreiden vaikuttajien esiintymisessä luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu, metsiensuojelu ja luonnonvarojen ryöstämisen estäminen sekä tavaroiden, rakennuskannan, infrastruktuurin ja liikennevälineiden kestävä käyttö jäivät esiintymisissä 2017 jälkeen vähemmälle ja vaille riittävän iskeviä perusteluja. Myös vihreiden hiljainen lamaantuminen vanhojen ydinvoimaloiden jatkokäytölle ja lisäydinvoiman rakentamiselle alkoi piirtyä useampien äänestäjien aivokalvoihin.

Täsmäargumentoinnin sijaan vihreät esiintyjät omaksuivat poliittista slangia, kehittämiskonsulttien, ajatuspajojen ja pankkien analyytikkojen sameaa käsitemaailmaa, hokemiseen asti kestävää talouskasvua, digitaalista vallankumousta, teknologisista innovaatioita jne., yleensä abstraktilla tasolla, käsitteitä kyseenalaistamatta.

Käsitteiden varjoissa kriittiset vihreät äänestäjät kuitenkin tunnistivat yhdyskuntarakenteen, rakennuskannan ja infrastruktuurin hävittämistä uuden ”energiatehokkaamman” tieltä, ydinvoimaloiden hiljaista hyväksyntää, nykyisen autokannan nopeutettua romuttamista, hyvän ympäristön kaavoittamisen alistamista kiinteistönjalostukselle ja maankäyttösopimuksille sekä toiminnan ja resurssien keskittämistä suurilla investoinnilla Helsinkiin ja muutamaan muuhun suureen kaupunkiin. Huolestuttiin kulkeutumisesta kohti keskitettyä riskiyhteiskuntaa.

Alettiin tunnistaa vieraita toimintalinjoja, jotka muokkaavat aiempia vihreitä pyrkimyksiä irvikuvakseen, osaksi maapallon kuumentamisen, luonnonvarojen riistämisen ja elonkehän näivettämisen vauhdittamista.

Vihreiden äänestäjät ovat kriittisiä.

Helsinki-keskeisyyden kiro

Jo useita vuosia on ollut tunnistettavissa, että erityisesti Helsingissä, vanavedessä myös Turussa ja Tampereella sekä muutamissa muissa suurimmissa kaupungeissa Vihreiden valtuustoryhmien valinnat ovat vähitellen etääntyneet toisaalta perinteisten toisaalta potentiaalisten kannattajien mielipiteistä. Koulutus-, sosiaali-, ihmisoikeus- ja tasa-arvoasioissa on kyllä pysytty raiteilla. Sen sijaan fyysisen ympäristön todellisuus, syy-yhteydet ja seuraukset eivät enää ole keskiössä, eivätkä ilmeisesti edes hallinnassa. On pudottu rateilta suurnopeusjunien kyydissä.

Kannatuksen lasku sekä Helsingissä että koko maassa juontuu sekä

perinteisen että potentiaalisen äänestäjäkunnan tyytymättömyyteen. Helsingin 2016 yleiskaava ja yhä tiukemmin kiinteistöjalostusta palveleva kaavoitus valtavine rakennusmassoineen on turhauttanut luonnonsuojelijoita, asukasliikkeitä ja rakennetun ympäristön ymmärtäjiä. Pasila ja pilvenpiirtäjät, rakentamisen tehokkuuslukujen tuhokkuus ja tehottomuus ovat 2021 nousseet vihreiden ja Vihreiden väliin. Yleiskaavan ruskean värin alta Keskuspuistosta kaatuvat puut ja ylisuuriin rakennuksiin kuoliaaksi lentävät linnut voi laskea menetettyinä äänestäjinä. Turussa ja Tampereella on ajelehdittu samaa omien perusteiden unohtamisen ja tiedonpuutteen tietä.

Helsinki-keskeisyys ei ole mikään maaseutu- ja erävihreiden keksimä kaunakäsite, vaan Vihreän liiton oma historiakäsitys: Sari Aallon kirja VAIHTOEHTOPUOLUE, VIHREÄN LIIKKEEN TIE PUOLUEEKSI (Into Kustannus 2018) on perusteellinen laajoihin lähdeaineistoihin ja haastatteluihin perustuva hyvin kirjoitettu historia. Mutta se kertoo vihreän liikkeen kehityksestä vain Pääkaupunkiseudun näkökulmasta.

Suomen pinta-alan 99:llä prosentilla kehittynyt vihreä ympäristöliike ei ”virallisessa” historiassa kata montaakaan prosenttia kirjan kuvaamasta vihreän liikkeen tiestä puolueeksi, Vihreän liikkeen saavutukset muualla Suomessa ovat kuitenkin pääkaupunkiseutua suuremmat.

Hyvää kirjaa ei silti pidä ryhtyä peukaloimaan eikä pienen Koijärven suojelua retusoimaan Pääkaupunkiseudun vihreän liikkeen syntyhistoriasta. Mutta Suomen vihreän liikkeen historiaan on kirjoitettava toinen osa: MUUN SUOMEN VIHREÄN LIIKKEEN TIE PUOLUEESEEN. On kerrottava, esimerkkeinä täältäpäin, Koijärveä 10 kertaa suuremman Otajärven, monta kymmentä kertaa suuremman Koskeljärven ja satoja kertoja suuremman Pyhäjärven suojelemisen vaikutukset Suomen vihreän liikkeen lukuisilla teillä vihreään puolueeseen, kaupunkien ja asuntoalueiden tapahtumista puhumattakaan. On kerrottava teistä, joiden alkupää oli hyvin usein muissa puolueissa ja muussa kansalaistoiminnassa.

Luontoliikehdinnän rinnalla Suomessa äänestäjiksi ja puolueeseen kasvettiin kaupunkien ja muiden taajamien ympäristöliikkeiden kautta. Vihreän liikkeen juuret ovat koko maassa luonnonsuojelu- ja ympäristöyhdistyksissä, Enemmistö ry:ssä, EVYssä, kaupunginosa-, asukas- ja omakotiyhdistyksissä. Tämä historia on kirjoittamatta.

Vihreiden vaalimenestysten ja -tappioiden historia

Kannattaa muistaa:

Vihreät nousivat vaaleissa valtakunnalliseksi kunta-, eduskunta – ja EU-puolueeksi 1991-1992. Nousun aikoihin puolueen johdossa oli Pekka Sauri (1991-1993). Sen jälkeen Vihreät ovat saavuttaneet selvät kannatusnousut Satu Hassin (1997-2001), Tarja Cronbergin (2005-2009) ja Ville Niinistön (2011-2017) johdolla. Näitä puheenjohtajia ei koettu Helsinki-keskeisiksi, vaan Vihreiden kannatus nousi koko Suomessa, myös Helsingissä.

Helsinkiläisten Tuija Braxin (1995-1997), Osmo Soininvaaran (2001-2005), Anni Sinnemäen (2009-2011) ja Maria Ohisalon (2019-) aikana Vihreät hävisivät lähes kaikki vaalit, myös Helsingissä.

2011 eduskuntavaaleissa vihreät kokivat Sinnemäen johdolla siihenastisen historiansa suurimman vaalitappion. Sen aiheutti vihreiden poliittisten perusasioiden laiminlyönti ja Helsinki-keskeisyys.

2011 vaalitappion jälkeen Vihreät palasivat Ville Niinistön johdolla takaisin niiden tavoitteiden pariin, joita maailman ja Suomen tila vuosi vuodelta voimakkaammin vaativat. Hallituksessa oli perusteltua olla niin pitkään kuin noita tavoitteita kohti kuljettiin. Syyskuussa 2014 Vihreät lähtivät Niinistön johdolla Stubbin hallituksesta Fennovoiman ydinvoimalan rakentamispäätöksen seurauksena. Siitä alkaen Vihreät voittivat 2015 eduskuntavaalit, 2017 kuntavaalit, ja vielä maailmankansalaisen Haaviston jaksolla 2019 eduskuntavaalit ja EU-vaalit.

Historia toisti itseään: Lipposen II hallituksen (1999-2003) vihreä ministeri Hassi ei  silloin pitänyt hallituksessa jatkamista mahdollisena, jos  periaatepäätös ydinvoiman lisärakentamisesta hyväksytään eduskunnassa. Näin kävi ja vihreiden valtuuskunta ja eduskuntaryhmä päättivät 2002 selkeästi äänin 38-8 erota hallituksesta. Vihreät voittivatkin seuraavat eduskuntavaalit maaliskuussa 2003.

Kaikki maalaispuheenjohtajat ovat aina vieneet vihreät voittoon myös Helsingissä, jossa valtuutettujen määrä nousi jokaisen maalaispuheenjohtajan kaudella tähänastiseen maksimiinsa, 21:een. Siihen saavutukseen ei hesalaisen puheenjohtajan johdolla ole koskaan päästy. Pettyneetkin perinteiset ja potentiaaliset helsinkiläiset vihreät palaavat äänestämään maalaispuheenjohtajan aikana, kuin sanomaan myös heidän mielipiteensä Helsinki-keskeisyydestä! 

Ei ole pois suljettua, että myös helsinkiläinen puheenjohtaja voisi viedä vihreät vaalivoittoon sekä valtakunnallisesti että Helsingissä. Edellytyksenä on, ettei häntä perinteisten ja potentiaalisten äänestäjien mielissä yhdistetä Helsinki-keskeisyyteen, Helsingin vihreiden 2000-luvun huolestuttavaan kaupunkipoliittiseen linjaan eikä myöskään ydinvoimalöysäilyyn.

2015 vaaleista alkanut Vihreiden kannatusnousu ei siis murentunut 2017 valitun

Touko Aallon henkilökohtaisiin vaikeuksiin 2018, eikä muiden yksittäisten vihreiden avainhenkilöiden tekemisiin. Kannatus ei pudonnut myöskään Ohisalon esiintymiseen sisäministerinä tai puheenjohtajana, vaikka löysät lauseet ydinvoimasta saattoivatkin viedä ääniä.

Kannatus alkoi laskea, kun liian monelle mahdolliselle vihreiden äänestäjälle kävi liian epäselväksi, mitä olisi kannattamassa.

Jään odottamaan Vihreiden historian toista osaa, itseymmärrystä ja seuraavaa vaalivoittoa.