Kirjoitus julkaistu Vakka-Suomen Sanomissa 20.9.2012.
Suomen valtio maksaa kalastajalle 42 senttiä kilolta, kun tämä nostaa merestä särkikaloja ja niiden mukana fosforia (Helsingin Sanomat 22.7.) Lisää rahaa saaliista kalastaja saa kalojen hyödyntämisen ja markkinoinnin kehittymisen mukana.
Kalassa on fosforia lähes prosentti. Runsaan sadan kalatonnin eli yhden fosforitonnin poistaminen merestä särkikalan tehopyynnillä maksaa noin 50 000 €. Kustannus/hyötysuhde on samaa suuruusluokkaa kuin jätevesipuhdistamoilla, viemäriverkon laajennuksilla ja peltojen suojakaistoilla. Näin ollen kannatan yhdistetyn särkikalan poistokalastuksen ja ihmisravintokäytön valtiontukea.
Aikuinen merimetso painaa vajaat 3 kiloa ja syö vajaat puoli kiloa kalaa vuorokaudessa. Karkeasti arvioiden Suomen runsaat 17 000 merimetsoparia, lentoon saadut jälkeläiset, pesimättömät ja läpimuuttavat merimetsot syövät Suomessa yhteensä 3 miljoonaa kiloa kalaa eli 30 tonnia fosforia. Tämä merkitsee noin 1 500 000 €:n arvoista fosforinpoistoa joka vuosi. Näin ollen kannatan Suomen merimetsoyhdyskuntien (37 kpl) suojelua ostamalla valtiolle luonnonsuojelualueeksi tai perustamalla yksityismaan suojelualueeksi korvausta vastaan.
Tietenkin osa särkikalan tehopyynnillä ja merimetsojen kalanpyynnillä
merestä nousevasta fosforista palaa sinne takaisin. Osa fosforista
palaa mereen kalateollisuuden ja yhdyskuntien puhdistamojen läpi ja ohi.
Poistokalastuksen, kalan käyttämisen ja puhdistuslaitosten
kustannus/hyötysuhde meren tilan parantamisessa on kuitenkin hyvä.
Merimetsojen kalaravinnon fosforista osa palaa mereen ulosteiden ja
kuolleiden merimetsojen mukana. Kuitenkin oleellinen määrä fosforia
kertyy ulosteiden mukana pesimäsaarille ja poistuu muuttavien
merimetsojen mukana muualle Eurooppaan, missä merimetsojamme myös kuolee
enemmän kuin Suomessa oloaikana. Vastaavan fosforitonnimäärän
poistaminen Suomen merialueelta maksaisi poistokalastuksella tai
puhdistuslaitoksilla satoja tuhansia euroja vuodessa. Merimetsojen
kustannus/hyötysuhde meren tilan parantamisessa on siis hyvä.
Fosforin vähentäminen on erityisen tärkeää rehevöityneellä
Saaristomerellä, jolla Suomen merimetsoista elelee neljännes tai
viidennes. Kanta on kuitenkin täällä kääntynyt laskuun. Syynä on ollut
muun muassa rikollinen merimetsojen vaino. Lintuja on pyritty
vähentämään myös laillisia keinoja käyttäen. Sekä rikollisen että
laillisen vainon perusteeksi on esitetty merimetsojen ulostavan
pesäsaaret (alle 10 kpl) käyttökelvottomiksi ja syövän Saaristomerellä
liian paljon ”arvo”kalaa.
Vaikka muutamat pesäsaaret ovat olleet puustoisia, niillä ei ole
lainmukaisia hakkuu- tai rakennusmahdollisuuksia. Käytännössä niillä on
ollut yleensä vain virkistyskäyttöä. Kun merimetsoyhdyskunta suojellaan,
valtio maksaa omistajalle pesäsaaresta (ja niin sovittaessa myös
lähivesialueesta) yksityismaan luonnonsuojelualueen rauhoituskorvauksen
tai ostohinnan. Rauhoittaminen parantaa myös muun saaristolinnuston
pesimämahdollisuuksia. Fosforipitoista ulostemassaa voidaan aika ajoin
kerätä hyötykäyttöön.
Valtaosa merimetsojen saaliista Suomessa on särkikalaa, kivinilkkaa,
kiiskeä ja ahventa. Silakkaa on saaliissa alle 10 prosenttia yksilöistä
ja alle 5 prosenttia painosta, kuhaa 2 prosenttia yksilöistä ja 5
prosenttia painosta.
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tilastojen mukaan ennen
merimetsojen pesimistä 1981-1990 Saaristomeren ammattikalastajien
siika-, ahven- ja kuhasaalis oli 2151 tonnia. Esiaikuisten
merimetsoparvien asetuttua ja ensimmäisten pesiessä 1991-2000 saalis oli
6059 tonnia. 2001-2010 merimetsojen pesivä kanta nousi ja pysähtyi noin
4000 pariin ja ammattikalastajien siika-, ahven- ja ja kuhasaalis oli
5548 tonnia, siis runsaasti yli kaksinkertainen merimetsoja
edeltäneeseen aikaan verrattuna. Merimetsojen 20-vuotisen ahminnan
jälkeen 2011 ammattikalastajien kuhasaalis oli 176 tonnia, kun ennen
merimetsoja 1980-luvulla vuosisaalis oli keskimäärin 92 tonnia. Kun
samaan aikaan kalastajien määrä on vähentynyt, yksittäisen kalastajan
kalansaalis on merimetsoaikana lisääntynyt vielä enemmän.
Kuten yleensä luonnossa, merimetsokin saa kiinni saalislajiensa
heikkokuntoisinta osaa. Ainoa poikkeus on ihminen, jonka
saalistusmenetelmät verottavat niin hirvi- kuin kalakannan
parhaimmistoakin. Lokit, merikotkat ja merimetsot pitävät kalaston
terveempänä. Sama vaikutus on tietysti myös kalaa syövillä kaloilla,
joista osa, mm kuha ja ahven, syövät merkittävästi myös omaa lajiaan.
Merimetsot ja monet muut lajit syövät siivunsa siitä Saaristomeren
rehevöitymisen ja samentumisen tuomasta kalamäärän lisäyksestä, josta
ammattikalastajien kasvaneet kuhasaaliit ja särkikalan poistokalastus
kertovat. Jos ammattikalastajat ja me kaikki haluamme kirkkaamman veden
ja enemmän kirkkaan veden kalaa, jätämme merimetsot rauhassa tekemään
hyödyllistä työtään ja kohdistamme käytännön toimintamme ja poliittiset
vaikutuskeinomme oleellisiin kirkkauden vastavoimiin, peltojen,
eläinteollisuuden, asutuksen, avohakkuiden, metsäojitusten,
turveteollisuuden, laiva- ja moottoriveneliikenteen ja ruoppausten
haittoihin.
Jos vahvaa vastustajaa välttäen käydään heikon kimppuun, puhutaan
sijaistoiminnasta. Toivottavasti siihen ei enää ensi vuonna haeta eikä
myönnetä poikkeuslupia. Minä muistan mieluummin aikaa, jolloin
kalastajat, ympäristön ja luonnon suojelijat olivat yhdessä
pysäyttämässä raskasmetalli- ja muita kemikaalipäästöjä taivaalle ja
mereen, vaatimassa yhdyskuntien ja teollisuuslaitosten jätevesien
puhdistusta, estämässä Kuusamon koskien ja vaelluskalajokien tuhoamista,
kaatamassa Pyhäjärven vedenottohanketta jne. Ja saavutettiin tuloksia.
Osmo Kivivuori